Alkakoon blogini elämässäni käänteen tehneellä artikkelilla.
Camillan valinta. Seura 19/2010, Marja Aalto’
Kun onnelliseksi luultu nuori nainen tekee itsemurhan, jää hirveästi kysymyksiä.
Il Divo-yhtyeen Hallelujah soi ja iloiset matkakuvat Afrikasta täyttävät läppärin ruudun. Videolla vaalea, kaunis nuori nainen hymyilee, kulkee aurinkoisia katuja, sukeltaa pelleilee kameralle. Mikään ei kieli siitä, että tuo nainen hautoisi itsemurhaa. Filmin on koonnut Camillan isä osana surutyötään. Sen katsominen hämmentää. Viimeiset kuvat on otettu vain muutama kuukausi ennen Camillan ratkaisua. Kaikki näyttää niin hyvältä ja ehyeltä. Siltä Camillan elämä näytti lomakuvien ulkopuolellakin. Itsemurha tuli hänen läheisilleen täytenä yllätyksenä. “Hän suojeli meitä sulkemalla pahan olon sisälleen. Emme tienneet siitä”, Camillan isä kertoo.
Camilla ei toteuttanut itsemurhaansa hetken mielijohteesta. Hän suunnitteli kaiken huolella. Auton etupenkille, vierelleen hän jätti pitkän kirjeen. Se sisälsi viimeisiä sanoja läheisille. Sen vierellä kassissa oli myös Camillan päiväkirjoja. Ne olivat vanhemmille, että he oppisivat tietämään paremmin, kuka Camilla oikein oli. Ja että he ymmärtäisivät. Kai toiseksi viimeisenä tekona oli isoin kirjaimin talouspaperille kirjoitettu sana: Anteeksi. Ja sitten se viimeinen: laukaus. “Kaikki miettii minkä takia. Harmi vaan, etten itsekään tiedä”, 20-vuotias Camilla kirjoitti autossa. Kirjoitti hän paljon muutakin. Ettei näe itsellään tulevaisuutta, ettei halua vastuuta, ei tehtäviä, ei toitä, ei kasvaa isoksi. Hän halusi olla kuin Peter Pan, joka lentää Mikämikämaahan. Hän kirjoitti, ettei pitkään aikaan ollut enää osannut nauttia mistään. Kenenkään seura ei tehnyt iloiseksi kuten ennen. Edes vaatteet eivät enää kiinnostaneet, tuo aiemmin niin tärkeä osa elämää. “En vain jaksa jatkaa eteenpäin.”
Camillan ahdinko selvisi läheisille vasta päiväkirjoista. Ystävättären “onnellisena prinsessana” pitämä tyttö olikin sisimmässään onneton. Mitä Camillalle tapahtui? Mennään lapsuuteen. Ensimmäiseksi isä muistaa pehmolelut. Niitä Camillan huone oli täynnä. Ne olivat tytölle kaikki kaikessa. “Camilla oli aivan ihana lapsi. Hän oli enkeli jo silloin.” Mutta myös hyvin herkkä. Perheen lentäväksi lauseeksi on jäänyt pienen tytön vaatimus: “Minä haluan kuulla vain ystävällistä puhetta.” Isä muistaa, että se liittyi vanhempien välisiin riitoihin. Kaksi vahvaa ihmistä selvitteli välejään äänekkäästi. “Camilla ilmeisesti kärsi meidän riidoistamme enemmän kuin ikinä tajuttiin.” Terapeutit toitottavat, että vanhempien pitää riidellä eikä peitellä riitojaan. “Näin väitetään. Ehkä se onkin vahvojen etuoikeus”, isä sanoo. Hän on itse liikkeenjohdon konsultti ja työyhteisökouluttaja. Hän on oppinut pohtimaan ihmissuhteita ja ristiriitoja. Kyllä hänenkin mielestään tunteet pitää näyttää perheessä avoimesti. “Mutta millä voimalla ja miten! Herkällä lapsella kaikki riita menee suoraan sisälle.” Siihenkö pienen tytön maailma romuttui? Ei tietenkään. Mutta ehkä siinä on jo aavistus yhdestä pienestä purosta. Herkkä lapsi ei oppinut koskaan käsittelemään omia ristiriitojaan, purkamaan aggressioitaan. Pehmolelujen maailmassa ahdistus painettiin piiloon. Vasta nyt vanhemmat ovat tajunneet, ettei tytär osannut suojata itseään. “Camilla oli niin herkkä, ettei hänellä ollut henkistä suojamuuria. Hän ei osannut rakentaa sellaista”, isä pohtii.
“Hoidettiinko me liikaa häntä? Rakastettiinko liikaa?”
Mutta muurin tytär osasi rakentaa. Sellaisen, jonka takaa paha olo ei näkynyt. Päiväkirjassa Camilla tuskailee, miksi ystävättkään eivät näe häntä, eivät usko, että hänellä on vaikeaa. Itse hän kaipasi takaisin huolettomaan lapsuuteen, viisivuotiaan elämään. Päiväkirjoista vanhemmat ovat lukeneet, että paha tuli tyttären elämään jo alakoulussa. Se paha oli kiusaaminen. Yksi poika sen aloitti. Camillan äiti puuttui siihen. “Amy puhutti opettajaa, poikia sekä heidän vanhempiaan. Me luulimme, että se saatiin loppumaan”, Kalle kertoo. Camilla kirjoittaa, ettei niin käynyt: häntä kiusattiin koko kouluajan. Vasta päiväkirjasta vanehmmat ovat lukeneet, että tyttö itki usein huoneessaan ja pyyhki kyyneleet kun tuli muiden pariin. “Ede paras kaveri ei nähnyt sitä. Hän luuli, että Camillalla meni hirveän hyvin.” Tieto kiusaamisesta painaa vanhempia. “Emme me sitä kiusaamisen haavaa olisi pystyneet poistamaan, mutta olisi pitänyt rakentaa esn alle voimakkaammin lämpöä ja sisältöä, sitä että hän on ainutlaatuinen ja tärkeä meille ihan vaan siksi, että on olemassa.” Kyllä isä sitä tekikin. Kertoi ylioppilas- ja 18-vuotisjuhlapuheissa, miten rakas Camilla on. Miten Camilla pienenä pienenä opetti hänelle, isättä kasvaneelle miehelle, hellyyttä ja halaamisen taidon. Kertoi senkin, että suurin lahja vanhemmille on jo siinä, että tyttö on olemassa. “Mutta ne olivat vain juhlapuheita, vaikka lähtivätkin sydämestä. Eivät ne riittäneet.”
Mikä sitten olisi riittänyt? “Me teimme kaiken perheenä. Lapset olivat mukana joka paikassa. Heitä hellittiin. Meillä puhuttiin asioista. Luulin, että meidän avoimuutemme olisi ollut mallina, mutta ei.” Isää kiusaa ajatus, että olisi pitänyt rakentaa tyttöön henkilökohtaisempi kontakti. “Oltaisiin menty vaikka saareen kaksistaan viikonlopuksi. Olisin voinut päästä riittävän lähelle, että hän olisi alkanut päästä riittävän lähelle, että hän olisi alkanut puhua. Kyllähän tuollainen kiusaaminen on ollut paineena sisällä. Ja olisin voinut puhua siitä, miten miehet ajattelevat ja toimivat.”
Äiti liittyy seuraan. Hän on lukenut William Styronin kirjaa Pimeän kuva, muistelma hulluudesta. Se kertoo ihmisestä, joka peittää masennuksensa. “Menin jokaisen samaan koukkuun, joista tuossa kirjoitetaan, enkä nähnyt Camillan pahaa oloa”, äiti tuskailee. Vaikka juuri äidilleen Camilla sentään puhui asioistaan, tai edes jotain niistä. Ei hän kuitenkaan paljastanut sitä valtavaa pahaa oloa, joka hyökyy päiväkirjoista. Sieltä löytyy itsetunnon puutetta, henkisesti rampauttavaa itseinhoakin. Hän kirjoittaa sisällään olevasta mustasta mönjästä. Päiväkirjoissa tyttö tajuaa, että kiusaaminen on tehnyt hänet sellaiseksi: “Kuinka erilainen mä olisin jos mua ei olisi koskaan kiusattu. Mä olisin varmaan normaali, enkä häpeäisi kaikkea tai sulkeutuisi kuoreeni. Mä olisin vapaa näistä mun taakoistani, jota mä meidän luokkalaisten takia joudun nyt kestämään… Mä ponnistelen jo nyt etten murru niiden alle!” Näin Camilla kirjoitti päiväkirjaansa lokakuussa 2001, vajaat seitsemän vuotta ennen itsemurhaansa. Sitä lukiessa tulevat mieleen kouluampujat, koulukiusattuja hekin. Oliko Camillassa samaa vihaa? “En usko, että Camilla tunsi vihaa… tai kyllä hän tunsi! Hän oli niille pojille vihainen. Ja hän oli valtavan vihainen muidenkin puolesta, sellaisten, joita kohdeltiin huonosti. Hän oli kuin pesusieni, joka imi muiden huolet”, äiti muistaa.
Näin jälkeenpäin vanhemmat ovat tajunneet monta pientä seikkaa, joista olisi voinut nähdä, että asiat eivät olleet kunnossa. Mutta kun ne tulivat pikkuhiljaa, luultiin, että ne kuuluivat nuoruuteen. Oli tavoitteettomuutta ja innottomuutta. Viimeisenä keväänä yhteinen tekeminen ei enää kiinnostanut kuten ennen, ja oli kuin tyttö olisi kääntänyt selkänsä perheelleen. Camillalla oli muutama hyvin läheinen ystävä, mutta silti hän koki itsensä yksinäiseksi. Vanhemmat kertovat, että hautajaisiin tuli kuitenkin valtavasti nuoria. “Luulen, että hän itse piti itsensä ulkopuolella. Ei ehkä uskaltanut mennä lähelle”, äiti pohtii. Ystäväpiirin kapeneminen tapahtui pikkuhiljaa kevään 2008 aikana. Se ei herättänyt vanhempien huomiota. Ei sekään, että tyttö etääntyi perheestä. “Nuoren kuuluukin irtautua perheestä. Halasin Camillaa aina kotiin tullessani. Kyllä hän viime vuosinakin sieti sen, mutta tunsin sanattoman viestin: älä tule lähelle. Sekin kuuluu nuoruuteen”, isä muistelee.
Camillan oli vaikea solmia suhteita poikiin, mutta ulkomaalaisiin se onnistui paremmin, ja hänellä ehti olla pari poikaystävää, joista viimeinen oli lapsena Suomeen sotaa paennut poika. Se suhde oli raju ja siinä oli turbulenssia, jos varmasti paljon hyvääkin. Nyt äiti näkee, että tyttö jäi loppuaikana riippuvaiseksi poikaystävästään. Halusi koko ajan, että poika olisi hänen kanssaan. Vanhemmat tajusivat, että jotenkin tytön elämä “valuu” liikaa, mutta kun sekin kuuluu nuoren aikuisen maailmaan. Kaikki nuoret eivät ole valmiita tarttumaan tulevaisuuteensa. Nyt he ymmärtävät, että tytössä kasvoi voimattomuus. Camilla aloitti harrastuksia, jotka lopetti nopeasti, ja yhä useammin muiden nuorten käytös tuotti hänelle pettymyksen. Ja jos nuorta väsyttää aamulla sängystä nouseminen, niin ketäpä nuorta ei väsyttäisi?
Jossain vaiheessa Camilla sanoi äidilleen, että haluaa terapeutin. Äiti hämmästyi, mutta ajatteli, että totta kai se järjestetään. Lääkäri määräsi nopeasti lääkkeet ja teki testin itsemurha-alttiudesta, mutta ei nähnyt vaaraa. “Hän ei nähnyt sitä ollenkaan”, isä sanoo. “Camilla peitti sen”, äiti kertoo. Isä huomauttaa, että tässä kohtaa he ovat erimielisiä. Hänen mielestään ammatti-ihmisen pitää nähdä tai ainakin osata epäillä. Testistä pitää jäädä ristiriitainen tulos, joka herättää epäilyn. Äiti ajattelee, ettei mitään näy, jos toinen ei halua itse kertoa. “Masennus on se avainsana. Jos me olisimme sen ymmärtäneet”, äiti sanoo. Mutta se ei näkynyt ulospäin. Ei ainakaan läheisille, jotka olivat liian lähellä nähdäkseen. Sitten oli vielä viimeinen koitos. Camilla pääsi Taideteollisen korkeakoulun pääsykokeisiin tuhansien joukosta. Päiväkirjasta on saatu lukea, että Camilla teki pääsykokeesta itselleen merkin. Kun se ei onnistunut, ei ollut tulevaisuutta. Ulospäin hän ei sitä näyttänyt.
Vanhemmat ovat miettineet paljon, miksei Camillalla ollut henkistä suojakilpeä. Sitä, joka suojaa silloin kun elämä murjoo ja joka autta uskomaan, että tästäkin ongelmasta vielä selvitään. Miksei hän rakastanut itseään, vaikka tiesi, että perhe rakasti häntä? “Hoidettiinko me liikaa häntä? Rakastettiinko liikaa?”, isä kysyy. “Ehkä olisi pitänyt työntää enemmän ulkomaailmaan pienissä asioissa. Hän oli herkin tässä perheessä. Ehkä me kävelimme liian helposti ohi”, äiti miettii. He ovat yrittäneet välttää jossiteluja. Ne eivät auta enää. Isä on kirjoittanut omaksi terapiakseen tapahtuneesta kirjan Isän suru. “Helpottaa, kun yritän nähdä Camillan elämällä jonkin merkityksen. Hänen tarinansas on varmasti hyvin monen nuoren ihmisen tarina. Miksi monet nuoret eivät näe, että muillakin on vaikeaa? Miksi he luulevat olevansa niin yksin”, Camillan isä kysyy.
Artikkeli päättyy
Coldplayn The Scientist soi ympäri monetta kymmenettä kertaa tänään ja ehkä jopa sadoittaista kertaa viimeisien viikkojen sisään istuessani alas Camillan valinta-artikkeli käsissäni. Luin sen läpi valtavan kulmasohvani nurkassa. Sen luettuani olin taas varma siitä, mitä elämälläni teen. Yhden lehtiartikkelin jälkeen.
Kuten eräs upea mies elämässäni on usein sanonut; saat sen mistä luovut. Luovuttuani aivan kaikesta, jopa itsestäni, osittain pakon edessä, löysin yllättäen voimaa katsoa mitä elämällä on antaa. Luovuin vuosia kestäneestä ajatuksesta antaa elämäni pois. Tämän päätöksen tein järkipohjalta ja elin tunnekuolleena eteenpäin. Vain päiviä, ehkä viikkoja, mutta kuitenkin. Uskoni miehen sanaan, ja siihen mistä hän on sen saanut oli niin suuri, että veitsen terällä vuosia käveltyäni ja lopulta ajatukseen valmistuttuani, että pian voisin olla pois, olinkin yllättäen uteliaampi näkemään voisinko saada jotain oltuani valmis luopumaan.
Aivan tavallisena päivänä ponnistellessani eteenpäin arkipäivissä, törmäsin Camillan tarinaan. Sohva jolla istuessani ei ollut omani, eikä aivan tavallinen sohva - se on maailman turvallisin sohva monestakin syystä. En usko tämän olleen pelkkää sattumaa.
Niin, kuka minä sitten oikein olen?
Minä olen ihan tavallinen tyttö, nainen, jossa kasvaa Camillan tunteiden kaltainen voimattomuus.
Sellainen, ettei ole koskaan halunnut oikeastaan olla olemassa. Minkälaista se sitten on elää kun tuntee, että tulevaisuutta ei ole, kaikki sattuu aina liian kovaa, liian paljon, että sen kanssa voisi elää? Minkälaista se sitten on, kun kaikki ajatuksevat ovat yksi melankolian riemusaattue? Minkälaista se onkaan elää kun maailmassa kaikki on konkreettisesti vaan niin tässä, mutta oma pää, omat ajatukset tuntuvat olevan jotain mitä ei koskaan voi selittää, mistä kukaan ei voi saada kiinni? Se on enemmän kuin vaikeaa.
Katson huoneen nurkassa nukkuvaa koiraani, joka tuhisee hiljaa. Sisälläni on outo koko avaruuden suuruinen onnen tunne pienen otuksen olemassaolosta. Kuullessani kuinka naapurin lapsi nauraa sisälläni kuohahtaa valtava aalto rakkautta. Entäpä kaikki ne mainokset, joissa näkee pieniä onnen sirpaleita? Mietin, voiko kukaan muu tuntea näin? Olenko ainut ihminen, jonka ajatukset ovat jostain niin syvältä, ettei niiden kanssa voi elää? Ei edes kun ne ovat hyviä. Olenko ainoa ihminen, joka koiran kanssa pellolla kävellessään selvästi hymähtää hymyillen itsekseen, kun aurinko täyttää oranssiksi kaiken ja tunnen, että olen saanut juuri palan paratiisia? Tunne siitä, ettei kaikki se niin syvästi tunteminen voi olla normaalia aiheuttaa sellaista voimattomuutta ja pelkoa, jonka kanssa ei ihminen pysty elämään. Pelko siitä, että tuleeko kukaan ikinä ymmärtämään, kuka sinä olet, mitä sinä tunnet? Ja jos tulee, pystyykö hän elämään sen kanssa?
Vastaus toki on, että ei kukaan sen kanssa pysty elämään, ellet itse pysty. Viimeiset 2 kuukautta elämästäni olen ollut jo lähdössä. Valmis.
Kun minut oli lyöty vasten seinää ja jätetty siihen seisomaan, jouduin kohtaamaan ensi kertaa elämässäni sen, että asioille oli tehtävä jotakin. Seinää vasten lyömisellä tarkoitan tapausta, jossa jälleen kerran törmäsin ihmisluontoon. Pahaan ja arvaamattomaan - sitä ihmiset tarkoittavat minulle. Luonnollisesti ensimmäinen ajatukseni oli lähteä pois. Välittömästi. Niin nopeasti, että mikään ei ehdi sattua. Viikon istuttuani syömättä ja lähes juomattakin, seinää tuijotettuani ja odotettuani olin varma, että nyt lähden täältä pois. Kuitenkin odotus oli niin suuri, että odotin. Odotin, kunnes kipu alkoi kadota ja tuntua ei-miltään. En yksinkertaisesti tuntenut enää mitään.
Olin tekemässä asioille sen, mitä kaltaiseni ihminen tekisi. Camillan valinnan. Kuitenkin musiikin kautta olen onnistunut keräämään sellaisia tunteita, joilla olen mennyt eteenpäin. Maija Vilkkumaan kappaleessa, jossa lauletaan blogini mukaisesti “Väsyneet hävitetään - älä luovu mistään” kolahtaa suoraan itsepäiseen ja periksiantamattomaan luonteeseeni.
Miten Camillan artikkeli sitten muutti kaiken? En halunnut olla se tyttö, josta luetaan myöhemmin lehdestä. Ensimmäinen ajatukseni artikkelista oli, miksei niitä koskaan julkaista paikoissa, joista ikäiseni niitä lukevat. En olisi artikkelia koskaan nähnyt, ellen olisi ollut sattumalta paikassa, jossa lehti sattumalta oli ja sattumalta alkanut selailemaan niistä juuri sitä. Silmiini välähti kuva siitä, kuinka isäni olisi artikkelissa kertomassa minun valinnastani samaan tapaan. En halunnut olla se tyttö. Camilla oli jo yksi kaltaiseni tyttö liikaa.
Sillä hetkellä minulle tuli outo rauhallinen tunne. Tiesin täsmälleen mitä tekisin. Camillan elämälle tuli heti yksi merkitys lisää sen muutettua minun elämäni - ja minun elämälleni kun elän sen loppuun asti haluamatta elää ja opittua elämään sen kanssa - kirjoitettuani siitä blogia, ehkä jopa kirjan ja jaettuani tunteen niiden muiden kaltaistemme ihmisten kanssa, jotta kukaan ei enää koskaan tekisi samaa valintaa. Kukaan, joka tietää, että meitä on muitakin. Ei kukaan tiedä, olemmeko me sitten niitä sateenkaarilapsia joista puhutaan, lapsia, joiden ei koskaan kuulunut olla olemassa? Sitä me kuitenkin nyt olemme, olemassa nimittäin - ja ei hätää, sillä pääsemme kaikki aikanaan pois täältä. Siihen asti voimme ottaa irti niitä tunteita, koko avaruuden suuruisia tunteita. Sekä hyviä, että huonoja. Lopulta ne alkavat naurattaa, itkettää ja kaikkea siltä väliltä.
Helpoimmaksi olen kokenut nyt puhua avoimesti siitä. Kyllä läheiseni tietävät mitä olen käynyt läpi ja että käyn sitä läpi loppuikäni. Camillan mainitsema musta mönjä täyttää jokaista päivää, jokaista yötä, mutta se tunne, kun on päättänyt elää silti tuo helpotusta. Se hymyilyttää silloinkun kun on vaikeaa. Mikä voisi vielä mennä pahemmin ja mitä väliä sillä olisikaan, tunnenhan kuitenkin jo halua poistua täältä?
Mikä johti minun kohdallani tähän? Kerron siitä myöhemmin.
Kuitenkin, se mikä on johtanut minut ulos tästä, on itsepäisyys, periksiantamattomuus, avoimuus sekä muutama mahtava ihminen. Se, miten aloin katsoa kaikkea rehellisesti. Sitä miten olen aina paennut paitsi ihmisiä, itseäni, maailmaa. Sitä miten olen itse sulkenut itseni ulos kaikesta, itseni ulos elämästäni. En ole koskaan halunnut olla siellä mistä tulin, kuulua sinne mistä tulin. Olen halunnut olla se Peter Pan, joka lentää Mikämikämaahan. Tämä on johtanut mm. muuttooni 15 000 km päähän kotimaastani, muuttoon toiselle puolelle kotimaatani, sekä moniin, moniin muihin asioihin. Tämä on johtanut kymmeniin ongelmiin ihmisten kanssa, sekä itseni kanssa. Camillasta luettuani totesin, että nyt minun on pakko opetella ottamaan asiat kuten ne ovat. Se sattuu, se naurattaa, itkettää ja parantaa. Täyttää sisälläni kasvavaa voimattomuutta.
Katson peiliin, itseäni syvälle silmiin ja mietin: minähän se tässä olen. Olen peräisin jostakin kuten kaikki muutkin, minullakin on perhe, vaikkakin hajanainen sellainen, mutta siitä olen peräisin. Minullakin on lempiväri kuten muilla, lempieläin, harrastukset ja työpaikka. Voin tehdä elämässä ihan mitä tahansa. Sekin sattuu, itkettää ja tuskan määrä jopa naurattaa välillä.
Minulla on ollut aina tarve poistaa kaikki elämästäni minkä koen negatiiviseksi - lähes kaiken. En tiedä mistä se on tullut, mutta lähes kaikki muistot muuttuvat ajan saatossa päässäni negatiivisiksi. Haluan polttaa ne pois ja aloittaa alusta. En kuitenkaan koskaan aloita vaan jatkan elämää polttaen jatkuvasti kaiken takanani. Päätin lopettaa sen ja alkaa hyväksymään asiat, jotka ovat takanani. Siellä on paljon hyviä muistoja, mutta ei niiden loppuminen tee niistä pahoja ja poistettavia. Päin vastoin. Koin joskus jotain upeaa ja mikä parasta, niin elämässä käy. Elämällä on ironinen tapa aina tuoda jotain. Niistä pienistä täydellisistä hetkistä voi ottaa itselleen voimaa olla. Ja kun ei kerran jo halua olla, mikä voisi pahentaa mitään?
Camilla kärsi koulukiusaamista kuten minäkin, sekä monia muita asioita. Kuitenkin tämä joka meissä kummassakin varmasti on, se on jotain mikä ei tule mistään. Se on ihmisessä. Se on myös monissa teissä.
Sisälleni tulee lämmin tunne kun ajattelen Camillaa, ihmistä jota en koskaan tuntenut, mutta jonka sisimmän tunteen tunnistan. Hänen elämänsä sai yhden tarkoituksen lisää, eikä mikään ollut turhaa.
Tämäkin päivä sattuu. Se syö minua ja sattuu koko kehoon.
Syökööt. Mitä muuta se voi tehdä?